perjantai 30. kesäkuuta 2017

Nykymuotoiset suljetut mielisairaalat ajettava alas!

Nolla rikosta ja kuusi kuukautta häkkiä suljetulla osastolla mielisairaalassa!

Pitäisi olla aina jokin rikollinen teko ennen kuin kansalaisen voi asettaa suljettuun laitokseen. Esimerkiksi minulla ei ole yhtään rikosta tehtynä, joka olisi poliisin kirjoissa ja silti olen joutunut olemaan elämäni aikana mielisairaalassa suljetulla osastolla yhteensä noin kuusi kuukautta elämästäni!

Aina mieleltään sairas ei tajua omaa parastaan saati tunnista epäoikeudenmukaisuutta!

Pidän todella epäoikeudenmukaisena paitsi minun niin myös lukuisten muiden mielisairaiden kansalaisten kohtelua etenkin Suomessa. Täällä voidaan kansalainen ilman rikoksia laittaa pakkohoitoon suljetulle osastolle sellaisten mielisairaiden (=hörhöjen) kanssa jotka eivät edes tajua sen olevan väärin ja helvetinmoinen oikeusmurha!

Hoitopäätös suljetulla osastolla pitäisi perustua tekoihin eikä puheisiin!

Potilas on syytä motivoida muilla kuin pakkokeinoilla psykiatriseen hoitoon. Jos potilas ei ole aiheuttanut konkreettista vaaraa muille tai jos hänellä ei ole selvästi bisarreja (epäluonnollisia) deluusioita (=harhoja), niin häntä ei missään nimessä pitäisi viedä mielisairaalaan suljettujen ovien taakse.

Itsemurhariski on korkea sairaalasta kotiutumisen jälkeen!

Meillä Suomessa on itsemurhaan avustaminen mahdollista, mutta kiikutamme tietyllä tavalla itsetuhoiset potilaat mielellään suljettujen ovien taakse. Usein sairaalahoitojakson jälkeen potilas on mahdollisesti vielä suuremmassa itsemurhariskissä kuin ennen hoitojaksoa, koska mielisairaan unelmat ovat murskattu ja kaikki toivo paremmasta elämästä on isketty pois kansalaisesta suljetulla osastolla!

Psykoottinenkin kansalainen ansaitsee jonkun ymmärtävän keskustelusuhteen!

Itsetuhoisia pitää tietenkin pyrkiä auttamaan ja henkirikoksia pitää voida ennaltaehkäistä yhteiskunnallisesti, mutta miten yhteiskunta voi toimia varmuuden ja perättömien väittämien ja ilmiantojen pohjalta? Itsetuhoiselle riittäisi usein välittävä keskusteluyhteys sellaisen hoitotahon kanssa, johon voi luottaa ja sitä kautta voisi saada jopa psykoottisissa ajatuksissa ymmärrystä omia ajatuksiaan kohtaan.

Poissa näkyvistä, poissa mielestä!

Mielisairauksista (bipolaarihäiriö ja skitsofrenia) tai edes niin sanotuista lievemmistä psykiatrisista sairauksista voi täysin kuntoutua ilman hyvää luottamussuhdetta potilaan ja hoitohenkilöiden välillä. "Poissa näkyvistä ja poissa mielestä" -kohtelua monet psykiatrisesti sairastuneet saavat jo ihan tarpeeksi omien sukulaisten ja entisten ystävien taholta, niin voisimmeko saada korkeampaa ymmärryksen tasoa psykiatriselta hoitojärjestelmältä?

Entä sarjakuristaja?

Ajatus siitä että väkivaltainen käyttäytyminen voidaan ennakoida etenkin mielisairaiden kohdalla on osin virheellistä ajattelua, vaikka mielisairaiden väkivaltateot ovat tiettävästi vähentyneet vuosikymmenien kuluessa. Miksi emme vie kaikkia oikeasti potentiaalisia väkivaltarikollisia suljettuun laitokseen alkaen esimerkiksi ns. sarjakuristajasta? Tähän voi olla tyydyttävänä vastauksena se, että mielisairaudesta voi kuntoutua siedettävään kuntoon.

Musta tuntuu, että...

Toisaalta voi ihmetellä sitä, että Suomessa on tiettävästi satoja vaarallisiksi luokiteltuja kansalaisia vapaana poliisin ja Supon mukaan, vaikka heillä lähes kaikilla lienee vielä rikollista taustaa. Poliisin vaarallisuusarvio edellyttänee näet ihan oikeita tekojakin eikä vain väittämiä tyylillä: "minusta tuntuu että naapurin Rape on vaarallinen." Ikävää on ajatella, että tärkeintä on yhteiskunnalle se, että viimeiset kylähullut viedään suljettuun laitokseen, mutta pelkoa oikeasti aiheuttavat kansalaiset saavat touhuta aina siihen asti kunnes tapahtuu jotain konkreettistakin!

Yhteenveto

Mielisairaiden vaino on loputtava Suomessa ja viranomaisten koulutusta näistä asioista pitää lisätä!

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

"Valot pimeyksien reunoilla!"

Jotkut sanovat ettei lauluissa mitään asiaa ole, koska ne ovat tarinoita, mutta eikö monilla lauluilla ole kuitenkin taustalla jotkin elämäntapahtumat tai vähintäänkin tunnekokemukset? Bisarreissa harhakäsityksissä leijuvaa musiikkia on tehty kuitenkin nähdäkseni hyvin vähän.

Musiikki herättää tunteita ja niihin liittyviä tunnemuistoja todella tehokkaasti. Ikävää että niin paljon musiikkia tehdään saavuttamattomista rakkauksista, kun tarvittaisiin ehkä enemmän toiveikkuutta ja eteenpäinvievää musiikkia.

Tosin onhan monet saavuttamattomiin rakkauksiin viittaavat laulut monet koskettavia, koska lähes jokainen tunteellinen ihminen voi niihin kokemuksiin jossain määrin samaistua. Tarvitaan silti erolauluja ja rakkaiden menettämistä käsittelevää musiikkia.

Ja onneksi Apulanta teki laulun "Valot pimeyksien reunoilla", joka auttaa etenkin psykoottisista ylivertaisuuskäsityksistä kärsiviä kansalaisia pysymään maan pinnalla.

Uutisvirtojen muodostumisesta ja ihmiskunnan toiveikkaasta tulevaisuudesta!

Miten uutisvirtani sosiaalisessa mediassa muodostuu?

Ilmeisesti uutisvirran syötteen järjestys perustuu paljon henkilön profilointiin ja julkaisujen pisteytykseen yksittäisen käyttäjän kannalta. Taustalla vaikuttaa sosiaalisen median yrityksen arvomaailma todella paljon. Voi olla että käyttäjät, joilla on tuhansia seurattavia uutisvirrassa eivät saa niin paljon mainoksia ainakaan Facebookissa ja Twitterissä.

Arvopohja ratkaisee uutissyötteen pisteytyksiä!

Hurjana ajatuksena voisi väittää, että esimerkiksi Facebook yrittää tehdä noin 2000 miljoonasta käyttäjästä sen omaa arvomaailmaa vastaavia. Pitäisi muistaa Facebookin ja Twitterin johtotehtävissä, että ihmiskunnan kannalta on suotuisa kehityskulku, jos laaja rauhantila säilyy ja epäoikeudenmukaisuudelle ei anneta suurta mahdollisuutta kasvaa maailmanlaajuisesti. Ihmisten pitää voida säilyttää ilmaisunvapaus ja sitä pitäisi ennemminkin vahvistaa!

Antakaa ihmisille mahdollisuus itsenäiseen mielipiteen muodostamiseen!

Sosiaalisen median käyttäjiä on syytä kannustaa vastuulliseen itsenäiseen ajatteluun, eikä ohjata liikaa ehkä jopa manipulatiivisen keinoin ihmisiä muuttamaan ajatteluaan. Tosin omaa ajattelua kyseenalaistavia ajatuksia ja näkemyksiä eivät kaikki ole valmiita kohtaamaan ihmiskunnan piirissä koko elämänsä aikana. Tästä oman ajattelun vahvistamisesta voidaan nähdä esimerkkejä henkilön Facebook- tai Twitter-seurattavien valikoituvuudessa. Tämä on keskeinen sosiaalisen median ongelma, että ihmiset elävät omissa some-kuplissaan, jolloin omaa arvomaailmaa ja näkemystä vastaan olevia mielipiteitä on entistä vaikeampi sulattaa.

Polarisaatio yhteiskunnissa ei ole sattumaa!

Monien paljon tunteita herättävien asiakokonaisuuksien polarisaatio yhteiskunnissa ei ole sattumaa, vaan tässä on nähdäkseni suuri merkitys myös sosiaalisen median uutisvirroilla, jotka me kuitenkin itse osittain saamme valikoida vaikka painotukset määrittää esimerkiksi Facebookissa laskennallinen robottiohjelma. Toisaalta pidän mahdollisena että hyvin vaikuttaville henkilöille, joilla on paljon seurattavia Facebookissa tai Twitterissä voidaan uutisvirtoihin ehkä vaikuttaa myös ihmisaivojen päätöksillä.

Helppoja selityksiä on kiva uskoa!

Emme sulata ihmisinä useinkaan vankkaa totuutta, vaan uskomme helposti monet ihmiset löysin perustein keksittyjä väittämiä, koska se tuntuu hyvältä selitykseltä. Tämä helppojen selitysten hakeminen on hyvin yleistä myös uskontojen ja eri ideologioiden piirissä. Ihmisen keskeinen ongelma on myöntää oma tietämättömyytensä, kun se on niin helpompi uskoa salaliittoteorioita ynnä muita helppoja ratkaisuja. Ihminen kieltää aina epämiellyttävän totuuden ja uskoo helposti lähes poikkeuksetta jopa epärealistisia väittämiä, kunhan ne vain jossain määrin puoltavat henkilön omaa arvopohjaa ja käsitystä elämästä tai sitten heppoiset väittämät tarjoavat mukavan selityksen itselle hankalaan asiaan.

Ei auta aina edes korkeakoulutus!

Ei tässä koulutuskaan aina auta, vaan on aina olemassa koulutustasosta riippumatta herkkäuskoisempia ja jossain määrin puutteellisen elämännäkemyksen omaavia ihmisiä, vaikka oikeanlainen tosiasioihin perustuva koulutus toki yleensä aina pienentää uskomusten esiintymistä ajattelussa. Ehkä silti ei tarvitse olla erityisen huolissaan ihmiskunnan piirissä vallitsevista erilaisista uskomuksista, koska kautta aikojen on ollut kaikilla ihmisillä erilaisia uskomuksia ja uskovathan jotkut niinkin, etteivät he usko mihinkään.

Valheellinen käsitys elämästä on uhka ihmisyyttä vastaan!

Pääasia uskomista ajatellen on hyvänlaatuisten uskomusten / uskontojen ja valheellisen tiedon välinen ero. Ihmiskunnan piirissä ei voi valhe voittaa, koska se rapauttaisi moraalin niin alhaiselle tasolle ettei lopulta millään ole enää mitään merkitystä vaan kaikki olisi sallittua, vaikka se on muodollisten lakien perusteella kiellettyä.

Todellisuus, totuus on armollinen ihmistä kohtaan!

Uskon itse ihmiskunnan olevan suuressa kehitysvaiheessa, jonka jälkeen tulevaisuuden sukupolvet voivat kohdata tunnetasolla ja elämän muutenkin kokonaisuutena enemmän sellaisena kuin se oikeasti on, sillä - todellisuus - hyvän moraalin kanssa on lopulta aina armollinen elämää kohtaan!

Ihmiskunnan etu ja tarkoitus on pyrkiä ajanmittaan korjaamaan tällä hetkellä ilmenevää ihmiskunnan vääristynyttä suhdetta ympäröivää luontoa kohtaan.




Suomalainen poliisi on ÄLYKÄS isoilla kirjaimilla!

Kesäkuun alussa kuulimme Long Play nettijulkaisun uutisjutusta, jonka mukaan monet suomalaiset poliisit ovat käyttäytyneet rasistisesti ja pilkallisesti ihmisiä kohtaan Facebookin ryhmässä, johon on tiettävästi kuulunut liki 3000 osallistujaa.

Voiko poliisi moraalinvartijana käyttäytyä välillä asiattomasti ja jopa vihamielisesti muita kansalaisia kohtaan? Tietenkin inhimillisyys on poliisille hyväksyttävä, mutta ei se poliisin uskottavuutta lisää, kun poliisit porukalla viljelevät pilkkaavaa ja jopa rasistista keskustelua.

Miten sitten pitäisi suhtautua suomalaisen poliisin tietämykseen internetissä tapahtuvan viestinnän vaaroista? Eihän se kovin vakuuttavalla tasolla voi olla, kun poliisit eivät ole ilmeisesti tajunneet, että poliisin poikkeavien kansalaisten Facebook-pilkkaryhmän tiedot ovat kaikkien kynnellekykenevien tiedustelupalveluiden saatavilla.

Tosin Facebook pyrkii suojamaan pilvipalvelunsa hyvin, mutta silti muille piilossa olevasta ryhmästä on voinut tapahtua tietovuotoja lähinnä kahdella tavalla ja sitten tosi raskas vakoilukeino kolmantena vaihtoehtona:

1. Joidenkin poliisien kotikoneen kautta on käyty vakoilemassa piilo-ryhmän tietoja. Yksikin huonon tietoturvatason omaava kotikone on aina riski ja se mahdollistaa Facebook-vakoilun kyseisen käyttäjän piilo-ryhmiin.

2. Suorat tietovuodot kuten Long Play julkaisuun vuodetut kuvakaappaukset poliisin piilo-ryhmän sisällöstä.

3. Nettiliikenteen solmupisteistä voidaan tietenkin imeä dataa suoraan analysoitavaksi. Kehittyneintä tämä tekniikka on oletettavasti Amerikassa ja Iso-Britanniassa.

Ei tämä Long Play uutisjulkaisu poliisin niin sanotusta salaisesta keskusteluryhmästä tosiaan lisää luottamusta poliisin osaamista kohtaan ja kuten on sanottua, niin nettipoliisina profiloituneen Marko "Fobba" Forssin uskottavuus koki niin suuren kolauksen, että vaikea häneen on enää varsinaisena nettiasiantuntijana suhtautua. Toki moderaattorina poliisien piilo-ryhmässä toiminut Marko Fors ottaa varmaan järkevänä miehenä virheistään oppia, mutta se on tietenkin poliisin oma asia Suomessa paljonko mieheen enää voidaan nettiasioissa luottaa.

Muualla netissä:

"Poliisijohtaja Seppo Kolehmainen on myös toistanut haastatteluissa, että poliisissa on nollatoleranssi rasismille."

https://longplay.fi/fi/sidetone/rasismi-rehottaa-poliisien-salaisessa-facebook-ryhmassa

"Monilla on myös harhaluulo, että ainoastaan rikolliset joutuisivat poliisin kanssa tekemisiin, ja poliisi käyttäytyisi aina asiallisesti sekä lainmukaisesti. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Kuka tahansa voi joutua poliisin kanssa tekemisiin ja poliisi voi syyllistyä rikokseen siinä missä kuka tahansa muukin."

http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/3542836/Kohu+poliisien+rasistisesta+kirjoittelusta+on+aiheellinen

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Sauli Niinistö ansaitsee vahvan demarinaisen haastajakseen!

Sauli Niinistö on hoitanut loppukautta kohti hyvin tasavallan presidentin tehtävää ja siksi minun oli vaikea aiemmin kuvitella hänelle varteenotettavia haastajia. Vahvaa naisehdokasta olen toivonut Niinistön haastajaksi ja toivottavasti demareilta tällainen ehdokas tosiaan tulee kuten nyt siltä näyttää.

Sauli Niinistön ongelma on hänen porvarillinen arvopohja, eikä hän ole täysin uskottavasti mielestäni onnistunut olemaan koko kansan presidentti. Toinen ongelma Niinistöllä on hänen jo varsin korkea ikä, kun ensi vuoden elokuussa Sauli Niinistö täyttää jo 70 vuotta, vaikka hän todella hyvässä kunnossa ikäisekseen onkin. Dynaamisempaa arvojohtamista Suomi todella kaipaa ja siksi minusta on tullut nyt epävarma äänestäjä, vaikka presidentti Niinistö olisi tavallaan luonteva valita uudelleen.

Demareilta kuitenkin täysin oikea veto asettaa oma ehdokas, koska valinnanmahdollisuus on keskeinen osa demokraatisen yhteiskunnan poliittista järjestelmää. Tsemppiä demarinaisille - laittaakaa vaalit jännäksi!

😊

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Liika uskottavuus voi viedä myös harhaan!

En tajua vieläkään, että miksi minulta vaikuttaa puuttuvan tietynlainen vakaus ajattelustani. Osaan käyttäytyä mallikelpoisesti itselleni vieraiden henkilöiden seurassa, mutta kiukuttelen joillekin läheisille ihmisille. Joku sekalainen tunnereaktio se ilmeisesti on, kun minulta menee niin sanotusti hermot.

Tiedän siinä tilanteessa toimivani väärin, mutta se vituttaa, jos ei saa toista edes reagoimaan kiukkuunsa mitenkään. Ehkä tunteiden kirjo on parempi luovuuden kannalta ja ehkä tunnemyrskyt tavallaan selkiyttävät ajattelua, kunhan niistä ensiksi selviää. Läheisilleni olen tiettävästi hieman hankala ihminen ajoittain ja tässä helpottaisi varmaan paljon, jos minut otettaisiin vakavammin, ettei tartte ihan kauheesti kiukutella.

Tosin kun on hieman epäuskottava olemus, niin ihmisten huijaaminen ei ehkä ole aivan helppoa. Uskottava ihminen voi johdattaa monia ihmisiä harhaan elämänsä aikana vahvalla persoonallaan!

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Avoimin mielin ja rehellisyydellä löydät lopulta parhaan kumppanin!

Olen miettinyt mahdollisuutta, että voisiko edes teoriassa olla sellaista ihmistä, josta kaikki lisätieto vain lisää ihastumisen tunnetta. Kyllähän tämä näin ajateltuna paikkansa pitää, koska monilla on ollut elämässä sellaisia kokemuksia, vaikka se on hyvin harvinaista. Ihastuminen voi joskus myös vääristää huomattavan paljon rationaalista ajattelukykyä, jolloin ei ehkä kannata kiirehtiä liian nopeasti naimisiin vaan parempi on ajan kanssa oppia tuntemaan toista.

Tässä kirjoituksessani tarkoitan tiedolla tai informaatiolla todellisuutta enkä tulkinnallisia asioita. Tietysti moni psykologinen tieto ihmisen olemuksesta on hyvin tulkinnallinen, joten tässä tulee esiin sitten rehellisyys ja luottamus, joita ei tietenkään voi olla ilman oikeaa tietoa. Joskus todella on ihmisiä, että heidän avautumisensa edessämme vakuuttaa meitä entistä enemmän ja etenkin silloin se lisää rakastumisen tunnetta varsinkin jos henkilö on se oikea.

Edellisestä johtuen säästää aina kaikkien aikaa ja vaivaa jos potentiaalisessa parisuhteessa ollaan alusta alkaen rehellisiä ja mahdollisimman avoimia.

Lapsen kiukku koettelee joskus kasvattajia paljon!

Miten kestää lapsen kiukku? Itse ajattelen, että se on lapselta luottamuksen osoitus, kun hän uskaltaa näyttää myös pahaa oloaan vanhemmilleen. Usein lapsen kiukun selittänee joku osatekijä lapsen elämässä kuten liian rankka viikkorytmi tai joskus lapsen kaltoinkohtelu ja kiusaaminen jossakin lapsen sosiaalisessa ympäristössä.

En usko, että jossain määrin levottomat piirretyt elokuvat tai tietokonepelit saavat lapsen häiriökäyttäytymään, vaikka pientä mallioppimista voi sitä kautta tapahtua. Kestä lapsen kiukku on viestini muille vanhemmille, koska se kantaa kyllä aikanaan hedelmää! Osoita kiukustuneelle lapselle, että välität hänestä sanomalla se konkreettisesti esimerkiksi seuraavasti: "Minä isänä tykkään sinusta hyvin paljon!"

torstai 22. kesäkuuta 2017

Rakastumiselta ei voi tunteellinen ihminen suojautua!

Käsityksemme parisuhteesta on kulttuuriperimän ja kasvatuksemme tulosta, eikä se vastaa nähdäkseni todellisuutta ja aikamme psykologista käsitystä ihmisestä.

Menemme usein naimisiin hurmostilassa, jolloin emme voi ikinä ajatella edes pettävämme aviopuolisoa. Todellisuus iskee kuitenkin kovaa vastaan jos parisuhteen hoito lyödään laimin jomman kumman tai molempien osapuolten toimesta. Ei parisuhteeseen tai varsinkaan naimisiin kannata mennä, jos kumppanin kanssa ei voi olla avoin vanhoista tunnekokemuksista.

Sinkkuna on ihan hyväksyttävää rakastua aina tietyn väliajoin. Määrittelen itse vahvan rakastumisen siten, että toinen henkilö on mielessä päällimäisenä puoli vuotta tai kauemmin, vaikka päällekäisiä tunnekokemuksia voi ollakin. Sinkkuna voinee joku rakastua syvästi parikin kertaa vuoden kuluessa, mutta uskon että vahva rakastuminen vie yleensä kiinnostuksen muista potentiaalisista kumppaneista pitemmäksi aikaa. Mielestäni olisi loogista ajatella, että sinkkuna voi rakastua helposti 1-3 vuoden välein. 

En usko itse enää että ihminen on yksiavioinen siinä mielessä, etteikö myös pitkässä ja hyvässä parisuhteessa saata mieleen tulla muitakin kumppaneita, joita kohtaan alkaa myös tuntea ihastumista. Parisuhde on tuhoon tuomittu, jos kumppanin kanssa ei voi puhua uusista tuntemuksista avoimesti ja ymmärryksen vallitessa. Voi olla olemassa pitkiä parisuhteita, joissa ei ole tullut vahvoja tunnekokemuksia parisuhteen ulkopuolisiin henkilöihin, vaikka pidän tätä melko harvinaisena onnena, jos se sitä silti aina edes onkaan. Onhan elämän suola kiistatta vahva rakastumisen tunne ja siksi voi perustellusti sanoa, että monia rakastumiskokemuksia saanut henkilö voi olla myös hyvin onnellinen sen takia.

Rohkaise aina toista ilmaisemaan tunteet, vaikka itse et jaa samaa tunnetta! Yhä tälläkin hetkellä moni suomalainen ajattelee yksinään ihastuksen tunteita kuunnellen ehkä jotain tunnelmaan sopivaa musiikkia. Olemme sikäli kansakuntamme menneisyyden vankeja monet Suomessa, kun emme ole kyenneet ilmaisemaan tunteitamme aikanaan tai sitten olemme kieltäneet tunteemme. Toivon itse isänä ja rakkauteen uskovana suomalaisena, että jonain päivänä osaamme kaikki suomalaiset ilmaista tunteemme välittömämmin ja etenkin luottavaisemmin mielitiettyä kohtaan.

PS. Rakkaus ei ole aina yhtä ihanuutta, vaan joskus on syytä myöntää sekin tosiasia, että olemme saattaneet rakastua väärään henkilöön.

Näkemys itseen!

Minun on vaikea selittää näitä asioita elämässäni muuten kuin vanhojen tunnemuistojen kautta. Olen voinut tehdä vääriä päätelmiä, mutta ilmeisesti minua on suunnilleen ikäiseni tytöt joskus säälineet, vaikka en minä sellainen halua olla. Siinä voi olla mahdollisuus löytää tie tytön sydämeen, jos hän todella on säälinyt minua, koska siitä jää tilanteena helposti muisto mieleen.

Se on hiukan noloa, kun itse säälin joitakin lapsia, enkä minä ole lapsi ikätovereilleni kuitenkaan. Toki siinä on myös jotain hyvin hempeää ja herkkää, enkä minä sitä paheksu vaan olen otettu, jos näin tosiaan on käynyt useammankin kerran elämässäni. Haluan tässä sanoa mahdollisesti hempeille seuraajilleni, että minä selviän kyllä koska olen käynyt jo aikoja sitten niin syvissä vesissä ja sieltä noussut ylös.

Ei minua kovin helposti saa tolaltaan, vaikka tiedän että saatan edelleen herättää säälin tunteita. En tee sitä kuitenkaan tahalleni, vaan ennemmin haluaisin kertoa Sinulle jotain hempeää ja kaunista.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Narsismi osana vanhemmuutta?

Pitää muistaa että haitallista narsismia on monenlaista, eikä se kaikki ole ihan täyttä pahuutta, vaikka lapsen kehitystä sairaalloiset vanhemmat aina jollakin tavalla vaurioittavat. Joskus narsistisella vanhemmalla on selvät suosikkilapset ja sitten on tietenkin mustat lampaat, joista ei niin paljon myönteistä puhuta, vaan ennemminkin narsistivanhempi alistaa muiden lasten välityksellä perheen mustaa lammasta. Vain vahvan minuuden omaava lapsi voi kestää tuollaisen vanhemman otteen tervejärkisenä. Vanhemmuus on silloin oikeaa, kun et aseta lapsiasi suosikkiasetelmiin, vaan ennemmin sotket lastesi nimiä, koska he ovat kaikki sinulle yhtä tärkeitä!

Tietynlainen yhteinen narsismi vanhempana lasten kanssa voi olla mielestäni jopa hyvä asia, etenkin jos se auttaa lasta kohtaamaan kasvuiän mukanaan tuomat häpeä-ajatukset. Ajattelen lievästi narsistisen yhteisen käsityksen vahvistavan lasten ja vanhempien välistä luottamusta sekä molempien itsetuntoa. Vanhemman aito ylpeys sotketaan ehkä tänä sosiaalisen median aikakaudella joskus myös narsistiseen itsetehostukseen, vaikka kyse on siitä, että haluaa jakaa hyvää omillekin some-seuraajilleen eli lähinnä hyviä yhteiskuvia lasten kanssa tai sitten pelkästään joitakin lasten kuvia! Tsemppiä kaikille some-vanhemmille!!!

t. Kimmo ja pojat

Inspiraation sain tästä ANNA lehden Facebookissa jakamasta jutusta:

"Keskustelussa parhaaksi keinoksi oman hyvinvoinnin kannalta nähdäänkin etäisyyden ottaminen narsistiseen vanhempaan tai jopa välien katkaiseminen kokonaan. Silloin on mahdollista päästä irti narsistisen vanhemman otteesta ja löytää oma itsensä."

https://anna.fi/suhteet/ihmissuhteet/narsistiaitien-lapset-kertovat-edes-lapsuusmuistot-eivat-olleet-omia-niin-aivopesty-olin/

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Migreeni on syytä ottaa vakavasti!

Haluan kertoa migreenin kanssa elämisestä kaikille avoimesti, jos tästä joku saa vaikka ajatusta auttaakseen migreenipotilaita tai sitten vertaistukea. Lapsen migreeni on syytä ottaa vakavasti ja sen takia haluan kantaa korteni kekoon kokemusasiantuntijana tässäkin sairausasiassa.

Itselläni ensimmäiset migreenioireet olivat peruskoulun yhdeksännellä luokalla koulukodissa ja kärsin vuosikausia nuorena alta parikymppisenä ajoittaisista vaikeista petiinkaataneista migreenikohtauksista. Saattaa olla että silmäni rasittuivat liikaa, kun sinnittelin vuosia kouluissa (noin -2.0 taittovirheellä) vaikka tämä on vain minun teoriaani. Silmälasit sain kun kutsuntojen terveystarkastuksessa paljastui huono näkökykyni vuonna 1996.

Vasta parikymppisenä kohtaus oli niin paha ja ehkä pahin koko elämäni aikana, että tarvi lähteä terveysasemalle veljeni saattamana. Siellä sain kohtauslääkkeen ja kolmen tabletin reseptin (Maxalt Rapitab) kohtauksiin, mutta sen jälkeen migreeni ei ole oireillut minulla kuin kerran.

Viimeisin oireiluni vuonna 2013 liittyi mielestäni stressaavaan tilanteeseen, jonka jälkeen puhkesi kohtaus eli kasvot ja käsi puuttuivat. Hakeuduin silloin TAYS Acutan ensiapupäivystykseen ja kohtaustani pidettiin epäselvänä, koska potilastiedoissani ei ollut ilmeisesti näkynyt parikymppisenä ollut migreenikohtaukseni Pirkkalassa. Sain Acutassa Burana 800 mg ja Panadol 1000 mg, jonka jälkeen oireeni alkoi jo vähitellen helpottaa. Päänsärky ei ollut erityisen voimakasta mutta ihan riittävää silti ja näkökyvyn häiriö kesti kuitenkin varmaan liki kaksi tuntia. Joskus edelleen ajattelen, kun kieli hieman vaikuttaa olevan puuduksissa, että taasko menee kohtaukseen mutta ei ole tosiaan viime vuosina mennyt.

Aurallinen migreenikohtaus voi olla todella pelottava lapsen mielestä etenkin sen takia kun siihen liittyy vielä todella voimakas päänsärky, joka voi tuntua samalta kuin joku takoisi vasaralla päätä. Toivottavasti migreenipotilaat saavat oikeanlaisen hoidon mahdollisimman nopeasti, eikä heitä epäillä krapulasta kärsiviksi nuoriksi, kuten minua epäili joku terveyskeskuksen siivooja Pirkkalassa aikoinaan.

Inpsiraationi lähde oli Suomen Migreeniyhdistyksen Facebookissa jakama Yleisradion uutisjuttu:
https://yle.fi/uutiset/3-9658196

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Ovatko unelmani toteutuneet?

Kirjoitin kronologian erääseen tutkimusprojektiin lähinnä koulutus- ja työmuistoja pohtien, kuten tehtävänannossa pyydettiin käsittääkseni erityisesti näitä kokemuksia! Saatesanoissa tutkijalle totean muun muassa seuraavasti: 

"Pidän aihetta erittäin mielenkiintoisena, jos tutkimuksessa paneudutaan myös siihen tosiasiaan, että monilla vaikeasti mielenterveydellisesti sairastuneilla on ollut ihan tavallisen elämän kaltaistakin elämää ennen vaikeampia oireilua. Tosin itse olen paljon traumojen aiheuttamien ja tunne-elämän häiriöiden kannalla, jos haluamme selittää laajasti suomalaisten vaikeita mielenterveysongelmia."

Lapsuuden haaveita

Synnyin helmikuun alkupuolella vuonna 1978 Pirkkalaan. Isäni oli vuonna 1920 syntynyt sotaveteraani ja hän kutsui itseään mielellään sekatyömieheksi. Äitini on vuonna 1930 syntynyt lastenhoitaja. Vanhempien esimerkin merkitys on ollut nähdäkseni melko suuri lapsuuden ja nuoruuden ammattillisiin haaveisiin. Lapsena haaveilin muistaakseni konkreettisista töistä kuten palomiehen tehtävästä, mutta tiesin, että en voisi hakea palomieskouluun, koska en osannut uida enkä osaa vieläkään. Muistan että isäni oli ylpeä, kun hän näki minun sahaavan alle 10-vuotiaana puita pokasahalla. Isäni neuvoi vanhana metsätyömiehenä, että käytä koko terän pituutta sahatessa. Halusin siis olla lähinnä isälleni ylpeyden aihe. Isäni kuoli vuonna 1989 joulun alla Parkinsonin taudin seurauksena. Suruaikani isäni kuolemaa kohtaan oli pitkä, eikä minulla silloin nuorena ollut mitään erityisiä ammatillisia tavoitteita.

Koulukodissa

Kävin yhdeksännen luokan peruskoulussa koulukodissa Mäntyharjulla, koska minulla oli koulupelkoa ja minua kiusattiin Pirkkalassa yläasteella. Kuttulan koululukodin koulussa sain nopeasti lempinimen Proffa, koska pärjäsin koulussa hyvin ja olin matematiikan kokeissa lähes virheetön. Olin 9 kuukautta koulukodissa vuosina 1993-1994 ja keskiarvoni päättötodistuksessa oli vähän päälle kahdeksan ja ainoa kymppi oli matematiikka. Koulukodissa saatoin ajatella ensimmäisen kerran, että minustahan voisi tulla jopa akateeminen henkilö, koska olin hyvä koulussa, vaikka minulta jäi kahdeksannen luokan kevätlukukausi kokonaan käymättä. Sain vuonna 1994 opiskelupaikan jälkijunassa Pirkkalan yhteislukiosta, mutta vanhan kouluympäristön vuoksi en kyennyt käymään lukiota kuin syyslukukauden. Lopulta kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1998 Tammerkosken lukion aikuislinjalta Tampereelta ja asuin silloin äitini kanssa Pirkkalassa eli koulumatkani oli noin 10 km.

Ylioppilaaksi ja työelämän alku

Tykkäsin tehdä kaikenlaista puuhailua kotimökillämme Pirkkalassa, jonne oli 1990-luvulla alle kilometrin matka äitini rivitaloasunnolta. Kotimökkini naapurikin sanoi minua talkkariksi, kun ajoin ruohot ja käänsin maata jne. Suurin yksittäinen ponnistus kotimökillä oli yhdessä veljieni kanssa vuoden 1997 kesällä kunnostettu vanha sauna, joka itse asiassa purettiin nyt aikansa palvelleena kuluvan vuoden toukokuussa. Sain myös ensimmäisen oikean kesätyöpaikan Aamulehden varhaisjakelusta vuoden 1997 kesällä. Jakopiirini ensimmäiset talot olivat juuri ne talot joiden asukas itsekin olin eli se oli mukava kesällä jakaa lehtiä aamuöisin polkupyörällä, kun alue oli kaikin puolin tuttu ja turvallinen. Huomasin Pirkkalainen lehdessä työpaikkailmoituksen vuoden 1997 syksyllä, että Galvanoimis Oy kuumasinkityslaitos hakee töihin opiskelijoita ja nuoria osa-aikaisiin keikkatöihin. Innostuin ja tiedustelin työpaikkaa ja pääsin haastatteluun. Minulla oli 2 viikon työharjoittelu kuumasinkityslinjalla jonka jälkeen tein keikkatöitä jopa ylioppilaskirjoitusten lukulomalla vuoden 1998 kevät-talvella. Muistan että tehtaalle tuli silloin kolme nuorta kaveria töihin ja yksi lähti heti pois ja toinenkin luovutti koeajalla, mutta minä tykkäsin olla mukana työporukassa, joka teki hyvin konkreettisia töitä. Ylioppilaskirjoitusten aikaan mietin jatko-opiskelupaikkaa ja aiemmin syntynyt ajatus insinööriopinnoista vahvistui merkittävästi, kun olin saanut työpaikan tehtaasta. Hain Tampereen teknilliseen korkeakouluun (nyk. TTY) opiskelemaan konetekniikkaa ja yllätyin, kun pääsin kouluun sisälle. Pääsykoesuoritukseni ei nimittäin ollut kummoinen eikä minun ylioppilaskirjoitusurakka kuusi ainetta mennyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Kirjoitin kuitenkin C:n paperit.

Vaikeudet liittyen jatko-opintoihin

Suurimmat esteet sopeutumiselle akateemisten opintojen pariin olivat nähdäkseni taloudellinen epävarmuus, motivaation puute ja ehkä oleellisin asia on se, että en ole kokenut olevani ikinä mikään opiskelijatyyppi ja se johtuu paljon myös kasvatuksestani. Saatoin mennä lukiossakin tunnille, vaikka en ollut useinkaan tehnyt edes läksyjä. Vaikeampi sairastuminen depressioon minulla alkoi vuonna 2002, kun opinnot eivät tuntuneet sujuvan TTKK:lla ja siksi ajattelin, että parempi vaihtaa opiskelupaikkaa Tampereen ammattikorkeakouluun. Sain TTKK:lla kasaan 2,5 vuoden aikana 37 opintoviikkoa. Sain vuonna 2002 TAMK:sta paperitekniikan opiskelupaikan, mutta olin jostain syystä niin poissa tolaltani ja masentunut, ettei opinnoista tullut mitään. Hakeuduin juuri silloin vuoden 2002 syksyllä ensimmäisen kerran aikuisiällä mielenterveyteni takia opiskelijaterveydenhuoltoon. Sain Cipramil reseptin ja kävin terveydenhoitajalle juttelemassa. Virkistyin taas ja jätin mielialalääkkeen pois. Aloin hakea taas uutta opiskelupaikkaa ja lopulta päädyin aloittamaan työvoimapoliittisen raskas-koneasentaja koulutuksen Nurmijärvellä Työtehoseuran koulutuslaitoksessa. Oireiluni kuitenkin alkoi pahentua elokuussa 2003 ja jouduin jättämään kurssin kesken. Sitten olin vuoden 2004 helmikuussa ensimmäisen kerran psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla psykoottisen masennustilani vuoksi. Diagnoosini muuttui vuoden 2005 alussa paranoidiseksi skitsofreniaksi ilmeisesti sen takia, koska oirekuvani ei vaikuttanut helpottavan.

Sairastumisen jälkeen kuntoutujaksi!

Minulla oli kaksi hirveää vuotta 2004 ja 2005, mutta vuonna 2006 aloin hieman virkistyä, kun aloin kirjoittaa enemmän omasta elämästäni nimimerkin takaa julkisesti vertaistukisivustolla (tukiasema-net). Sain myös uusia sosiaalisia suhteita ja luottamukseni lähiomaisiin alkoi palautua. Vuoden 2007 heinäkuussa tapasin tulevan vaimoni ensimmäisen kerran ja innostuin raitistumaan elokuussa 2007. Olin jo vuonna 2008 työkokeilussa vanhassa työpaikassa kolmivuorotyössä ja totesin itsekin sen jälkeen, että ei minusta ollut enää vanhoihin työtehtäviin. Jouduin itse asiassa keskeyttämään itse työkokeiluni, koska vointini meni hieman huonoksi ja minulla oli myös elämääni liittyneitä epävarmuustekijöitä työn lisäksi talousmurheet ja orastavan parisuhteen tulkinnallinen vaikea tilanne. Lähdin työkokeiluun, kun keskeytin OTE-kurssin Tampereella, koska pidin kyseistä kurssia turhamaisena ajoittaisista hyvistä tuokioista huolimatta. Olin noin 8 vuotta täysin raitis aina vuoteen 2015 saakka, jota ennen tuli avioero. Vaimoltani olisin ehkä odottanut hieman enemmän kannustusta työluontoisia tehtäviä kohtaan, vaikka mielenterveysasioihin liittyvän stigman eli häpeäleiman vuoksi ymmärrän ex-vaimoni kriittisen suhtautumisen hyvin. Olen toiminut kokemusasiantuntija-luennoitsijana ja Suomen skitsofreniayhdistyksen aktiivina tällä vuosikymmenellä, mutta nyt tällä hetkellä en ole enää missään erityisissä toiminnoissa mukana, vaikka harrastan edelleen paljon julkista kirjoittamista. Blogi-kirjoittaminen ja muu julkaisutoiminta sosiaalisessa mediassa tuntuu olevan minulle enemmän henkireikä ja myönteisten kokemusten antaja kuin rasittava ja stressiä lisäävänä tekijänä.

Lopuksi

En koe mielenterveyskuntoutujana, että minua otetaan riittävän vakavasti hoitotahon toimesta. Tunnen olevani alistettu ja olen ollut alistettu jo ennen vaikeampaa sairastumistani, vaikka olen pärjännyt ikäluokkani mukana ihan hyvin, josta osoituksena muun muassa aliupseerikoulutus varusmiespalveluksessa saapumiserässä 2/98. Ja sitten kun ajatelen. että olen saanut kuitenkin hyvän tuloksen WAIS-testauksessa psykoosissa ja se lukee epikriisissäkin. Ihmettelen suuresti sitä, että miksi potentiaalini yhteiskunnan mahdollisimman täysipainoisen kansalaisena halutaan kieltää, eikä minulle haluta antaa mitään mahdollisuuksia taloudellisesti parempaan elämään kahden pikkupojan (Kimi 7 v ja Atte 6 v) isänä. En koe että hoidossa olevani psykoottisena oireillut sairaus rajoittaa elämääni juuri millään lailla tällä hetkellä, vaikka onhan minulla ollut tosi kurjiakin vuosia elämässäni. Olen yrittänyt kääntää kovat koettelemukseni voimavaraksi tulevaisuuttani varten ja se on joskus vaikeaa, mutta silti koen että psykoottinen sairaus on minulle ennemmin elämän antama lahja kuin kirous!

Kesäisin terveisin Kimmo Hoikkala

Aiheeseen liittyvä julkaisuni: omaelämäkerta / tarina kuntoutumisesta Kuntoutujan tie (2010), joka on kirjoitettu salanimellä Jussi "hermit" Nieminen.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Suomalainen sairaanhoitaja ammattinimike tarkoittaa laatua!

Haluan lausua sairaanhoitajista ja heistä muodostuneesta mielikuvastani pitkäaikaissairaana muutaman lauseen, vaikka tai juuri siksi kun olen jo työkyvyttömyyseläkkeellä.

Suomalaiselta sairaanhoitajalta voi odottaa korkeaa ammattitaitoa omalla erikoisalallaan. Voikin perustellusti sanoa että sairaanhoitaja tarkoittaa ammattinimikkeenä laatua Suomessa!

Sairaanhoitajat voivat olla joskus hieman tylyjä, koska kaikilla ihmisillä mielialat voivat vähän vaihdella. Toivon että sairaanhoitajien vastuullinen työtehtävä huomioitaisiin paremmin yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. En kuitenkaan usko, että läheskään kaikki sairaanhoitajat ovat tyytymättömiä palkkaukseen. Suurempi tekijä työn rasittavuutta ajatellen on mielestäni se, että potilaiden aidon kohtaamisen merkitys on vähentynyt.

Omien potilaskirjausteni perusteella on kirjattu sairaanhoitajien toimesta jonkin verran epäoleellisia asioita tietojärjestelmään, kun oleellista olisi lääkärien ohjeistaa kirjaamaan potilaasta aina kaikki selvät muutokset potilaan terveydessä ja sosiaalisessa ympäristössä. Potilastietojen jatkuva pikkutarkka kirjaaminen tietojärjestelmiin saattaa olla myös monien sairaanhoitajien mielestä usein epärelevanttia vai olenko ihan väärässä tässä asiassa?

Suomalaisena luotan kyllä sairaanhoitajiin jotka ovat silti nähdäkseni omassa työssään osittain kärsimässä sosiaali- ja terveyspalveluiden byrokraattisen johdon takia. Suomalainen haluaa palvelualttiutta ja hoitoa kun sitä tarvitaan. Joskus voisi myös terveydenhuoltoalan ihmiset oppia rauhoittamaan kipeitä, ettei ole mitään hätää, vaikka ei lääkäriin aina pääsekään, koska kyllä jokainen järkevä sairaanhoitaja käsittää että kipeellä kansalaisella on joku hätä vähintäänkin mielentilassa, jos hän marssii ensiapuaseman vastaanottotiskille.

Hyvää kesää vaan kaikille lukeville sairaanhoitajille!

t. Kimmo Hoikkala, Oulu

(Kirjoittaja on mielenterveyskuntoutuja ja kokemusasiantuntija.)

Ps. Inspiraationa toimi käyttäjätili Sairaanhoitajat, joka on Facebookissa Sairaanhoitajaliiton ylläpitämä.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Elämä on kaikkien eilisten kohtaamisten summa!

Elämässä on olemassa niin sanottuja pistetuttavuuksia, jotka tapaa yhden ainoan kerran elämässä. On olemassa myös tuttavasuhteita, jotka saattavat vaurioitua elämän tyrskyissä ja mennä poikki. Ja monille tulee ero myös parisuhteessa.

Jos roikkuu toisessa, ei kykene päästään irti, vaikka joskus on järkevä osata irrottaa. Onhan se tavallaan väärin, että joku tunneherkkä ihminen suree vieraampien henkilöidenkin perään enemmän kuin heidän seurustelukumppanit.

Surullinen tilanne on myös silloin, kun suree suotta jonkun henkilön lähtöä omasta elämästä, vaikka toinen henkilö ei ole edes sen surun arvoinen. Eri asia on kun joku ihminen kuolee ja lähtee pois ikuisesti keskuudestamme, niin silloinhan emme varmasti aina tiedä sallisiko kuollut henkilö tunneherkän etäisemmän tuttavan surun, vaikka vaikea sitä on käsittää jos hän ei sitä sallisi.

Suorempi viestintä olisi aina parempi tunneasioissa kuin tunteiden peittely. Ymmärtäen toisen surua erotilanteen hetkellä voit antaa toiselle ihmiselle paljon voimaa kohdata tulevia myrskyjä elämässä. Älä siis hajoita tunneherkkää ihmistä lisää eron hetkellä, vaan osoita ymmärrystä häntä kohtaan ja pyri vahvistamaan hänen uskoa tulevaisuutta kohtaan.

Osoita, että hän on osa elämääsi vaikka tienne eroavat, jos siihen kykenet niin voit tehdä tunneherkälle ihmiselle suuren voimaannuttavan teon hänen tulevaisuutta ajatellen.

Elämän voi ajatella olevan kaikkien eilisten kohtaamisten summa!